KANSALLISMIELISYYS JA
SOTILASLIITOT

Joskus historiassa tapahtuu ihmeitä-tilanteita ja tapahtumasarjoja, jotka ovat vastoin havaittavissa olevien suurten kehityskulkujen perusteelta luotavia ennusteita. Vaikka nämä sattumat ovat harvinaisia ja siten epätodennäköisiä, ne päätyvät kuvaamaan valtioita, kansakuntia sekä kansojen identiteettejä.


Vuonna 1939 30. marraskuuta neuvostotankkien vyöryntä Karjalan kannakselle tähditti erään tällaisen historian oikun alkamista. Käynnistyi talvisota, jonka ratkaisu uhmasi siihen asti koettua sotahistorian kehitystä. Pieni, sotilasliittojen ulkopuolelle tippunut kansakunta itsepäisesti kieltäytyi noudattamasta sitä logiikkaa, jota Eurooppa oli Napoleonin sotien ajoista asti kokenut. Suurvalta ei onnistunut murtamaan toivomallaan tavalla Pohjolan kovaa pähkinää.

Talvisota oli kuitenkin juuri sitä, historian oikku, kehityskulkujen tutkijan kummajainen, jonka lopputuloksen syiden tarkasteluun onkin käytetty huomattava määrä aikaa ja resursseja. Vaikka kansallismielisenä olenkin niiden joukossa, jotka tahtoisivat korostaa nimenomaisesti ajatusta suomalaisen kansan murtumattomuudesta ja kyltymättömästä sisusta, se ei jää ainoaksi selittäväksi tekijäksi. Sodan päätös itsenäisen Suomen olemassaoloon oli juurikin historian ihme.


Koska tällaiset ihmeet eivät synny tyhjiössä, joudumme tunnustamaan sen takana olleen ongelman: Suomi oli jäänyt yksin. Ennen talvisotaa muodostuneet liian ohuet suhteet länsivaltoihin, Saksaan ja myös Ruotsiin estivät lopulta avunsaannin, vaikka Mannerheimin koko sotasuunnitelma perustui tuen saantiin Britannialta tai Ranskalta ennen viimeistä hetkeä. Kun ja jos voimme tunnustaa Suomen tehneen virheen harjoittaessaan liittoutumattomispolitiikkaa pienenä valtiona 30-luvulla, joudumme tekemään saman myönnytyksen myös sellaisesta tilanteesta, jossa kansallismielisten hallitsema Suomi pyrkisi irrottautumaan sotilaallisesti muusta maailmasta. Venäjän meille asettama uhka ei katoa ennen Venäjän tai Suomen katoamista.


Kansallismielisille jää oikeastaan vain rajallinen määrä realistisia vaihtoehtoja ulkopolitiikan järjestelyyn. Käsittelen seuraavaksi niitä yksitellen ja mahdollisimman objektiivisesti, sekä yritän luoda realistisen hyöty-haitta-arvion jokaisesta. En kuitenkaan lähde spekuloimaan sellaisilla skenaarioilla, joissa Suomen ulkopuolella olevien valtioiden poliittinen tilanne muuttuisi merkittävästi (esim. Yhdysvaltojen balkanisoituminen tai Kiinan kaatuminen).

Ensimmäinen tapa sotilaallisen yhteistyön järjestelemiseen on jatkaa nykyistä linjaa, jossa Suomi jatkaa integraatiota Länteen ja erityisesti Naton yhteyteen. Nato-jäsenyys tarjoaisi Suomelle sekä turvatakuut, että mahdollisuuden tehostaa armeijansa toimintaa. Varsinaisesti status quo ei ulkopolitiikassa muuttuisi kovinkaan rajusti, sillä monet länsimaat, kuten Iso-Britannia laskevat Suomen jo nyt liittolaiseksi virallisissa papereissaan. Myöskään Kremlissä Natoon virallisesti liittyminen ei erityisesti vavisuttaisi poliittisia mannerlaattoja.


Suurin ongelma Yhdysvaltojen kanssa tapahtuvan tiiviimmän yhteistyön kannalta kansallismieliselle hallinnolle saattaisi muodostua arvojen ja tavoitellun kulttuurin kanssa. Lähes yksikään nykyinen liikkeeseen kuuluva ei arvosta Yhdysvaltoja sen nykypäivän aatteelliselta pohjalta, ja halukkuus poistua tämän kulttuurisen vaikutuksen piiristä on erittäin yleistä. Liikkeen päästyä valtaan nämä seikat saataisivat hyvinkin muodostaa laajahkon ristiriidan, ellei Suomi onnistuisi saamaan aikaan Saudi-Arabian tyylisiä sopimuksia. Huomioitavaa on se, että USA:n kanssa Saudien tyyppisen sopimuksen saaminen vaatisi myös samanlaisia neuvotteluvaltteja. Saudi-Arabia oli ennen sotilasliittoon ryhtymistä onnistunut laittamaan koko Lännen polvilleen lopettamalla öljyn viennin, mikä antoi sen aikaiselle johdolle massiivisen edun sopimuksia laadittaessa. Koska Suomi ei tuota mitään yhtä kriittistä resurssia vastaavissa määrin, voisi yhteisymmärryksen löytyminen olla erittäin haastavaa.


Toinen tie sotilaallisen yhteistyön ja turvallisuuden rakentamiseen on jatkaa jo valmiiksi ladottua polkua EU:ssa siihen pisteeseen asti, kunnes eurooppalaiset asevoimat perustetaan. Tämä on toinen suhteellisen merkityksetön tavoite, sillä EU-armeija tullaan todennäköisesti perustamaan sillä sekunnilla, kun johonkin jäsenvaltioon hyökätään. Itse arvioisin, että EU on joko varustettu pysyvällä armeijalla tai se on kaatunut vuoteen 2040 mennessä. EU:ssa jatkaminen ja sen integraation syvenemisen nopeuttaminen on kuitenkin vastoin kaikkea sitä, mitä kansallismielinen liike on pyrkinyt ajamaan, eikä se näin ollen tule olemaan missään realistisessa keskipitkän aikavälin skenaariossa relevantti vaihtoehto.

Kolmas vaihtoehto sotilaalliselle liittoumalle eli Venäjän kanssa harjoitettava maanpuolustuksellinen yhteistyö on kuitenkin kehnoudessaan vielä epätodennäköisempi. Koko ideaa vastaan sotivat sekä suomalainen yleinen mieliala, armeijan oleminen jo valmiiksi rakennettuna venäläistä aggressiota vastaan, arvojen erilaisuus että historialliset syyt. Varsinkin ottaessa huomioon Venäjän suorittamat suomensukuisiin ja suomalaisiin eri historianvaiheissa kohdistamat kansanmurhat ja sen, että Venäjä kontrolloi vieläkin Suomen kansalle oikeutetusti kuuluvia alueita, ei yhteistyötä voida moraalisesti oikeuttaa. Ainoa pieni etu suhteessa Länteen olisi todennäköisemmin hieman välinpitämättömämpi suhtautuminen sisäpolitiikkaan.


Viimeinen edes jossain määrin realistinen sotilasliittoesitys olisi Kiinan kanssa järjestettävä kahdenkeskeinen liittoutumissopimus. Koska suomalaisilla ei ole kansana minkäänlaisia yhteisiä juuria tai historiallisia kytköksiä Kauko-Itään, olisi kyseessä korkeintaan ilman minkäänlaista tunnetasoa pyörivä pragmaattinen allianssi, jonka ongelmat ovat täysin yhtä järkiperoisia. Kiinalla ei ole Yhdysvaltojen ja Venäjän tavoin suurta halua muodostaa globaalia sotilaallista presenssiä. Se pyrkii lähinnä olemaan alueellinen suurvalta, ja välttelee virallisia sotilasliittoumia jopa lähilalueillaan. Oikeastaan ainoa Kiinan virallinen liittolainen on Pohjois-Korea, mikä sekin on perua kylmän sodan ajoilta. Toisekseen, Suomi ei erityisesti ole Kiinalle niinkään merkityksellinen resursseiltaan, taloudeltaan tai sijainniltaan, varsinkaan siinä tapauksessa, että olisimme ulkona Euroopan vapaakauppa-alueesta. Merkittävin etu Kiinan kanssa liittoutumisessa olisi kulttuurisen itsenäisyyden täysivaltainen mahdollisuus, mistä kertoo Kiinan suhde Pohjois-Koreaan. Koska historiallinen kohtalonyhteys kuitenkin puuttuu, olisi allianssi pakostikin lopulta jossain määrin pintapuolinen ja hengeltään tyhjä.

Ideaalitilanne kansallismieliselle olisi uudelleensyntynyt EU, joka globalisaation sijaan ajaisi jäsenvaltioidensa asiaa maailmanlaajuisella pelikentällä, mutta sallien samalla sisäiset kulttuurilliset ja arvolliset erot. Tämän puuttuessa vaihtoehtojen listalta joudumme kuitenkin ehkä pakonkin edessä valitsemaan tiemme tulevaisuudessa, jolloin on oleellista poimia kansakunnallemme vähiten huono vaihtoehto. Totaalinen eristäytyminen ei toimisi. Kuten edellä mainittiin, jopa tätä korkeimmassa potenssissa harjoittava Pohjois-Korea on sotilasliitossa Kiinan kanssa.

Fennomaani